Hae
Elämänmakuista matkaa

Tervetuloa arki.

Tervetuloa arki!

Lapsilla alkoi tänään arki eli vuoden ensimmäinen koulupäivä ja saanko sanoa ääneen, että mä laskin jo öitä tähän aamuun? Mä vietin loman aika tiiviisti lasten kanssa ja myönnän, että suoneni katkesi harvinaisen monesti menneen kahden viikon aikana. Kun kuuntelet päivästä toiseen lasten nahistelua ja taistelet joka asiasta, aina hammaspesusta siihen kuinka lumipalloja ei saa heittää autoja päin, voin sanoa, että pinna katkesi muutaman sadan miljoonan kerran. Joten tänä aamuna sanoin mielessäni Kiitos arki, sinua olen odottanut.  Olen odottanut arkea siitäkin huolimatta, että kirjoitin eilen aamulla tämän postauksen. Vaikka arki tuntuu välillä yksinäiseltä, niin lasten kanssa oleminen 24/7 tuntuu toisinaan siltä, että olet jatkuvan ydinsodan keskellä.  Lasten kanssa lomalla oleminen on nimittäin välillä sellaista taistelua ettei tosikaan.

Loman aikana olen pyöritellyt silmiäni jokaiselle tunnetaidon neuvolle, jossa kehdataan neuvoa miten lasta pitäisi ymmärtää kun hän raivostuu kaupassa, jossa ei saa sitä lelupakettia vaikka edellisenä päivänä pukki toi jo kasan krääsää. Siinä vaiheessa kun lapsesi kertoo kärkkäästi mielipiteensä siitä kuinka äiti on idiootti tai kuinka häntä ei voisi vähempää kiinnostaa pukea pakkasella ulkohousuja, olen valmis tunkemaan oppaat lapsen tärkeästä tunne-elämän tukemisesta jonnekin pimentoon.

Jos olet vanhempi, osaat samaistua asiaan.

Suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Ollessani päiväkodissa töissä, hermoni kestivät mainiosti sen kun lapsi heitti saappaan naamaani tai sen kun oli tyhmä aikuinen, kun en antanut tablettia kuudelta aamulla. Mutta sen kerron, että ne samaiset hermot eivät kestä samanlaista uhmaamista kotona mitä ne kesti töissä.

Lomalla ne hermot kuitenkin kiristyy entisestään koska ollaan niin tiiviisti yhdessä. Liikutaan meidän kolmikkona joka paikkaan ympärivuorokauden, joten en ihmettele yhtään, että jokaisen meidän suoni poksahtaa toisiimme. Mutta siitä huolimatta sitä välillä toivoisi, että omaisi samanlaiset lehmänhermot mitä työelämässä ollessaan oli. Samalla sitä toivoisi, että lapset lopettaisivat joka asiasta vääntämisen.

Koska välillä mietin, että mitä se hyödyttää, että huutaa naamapunaisena jostain asiasta jos sen asian toteuttaa kuitenkin? Esimerkkinä tänä aamuna kuuntelin siskolta vartin huutamisista siitä kuinka olen ostanut typerät ulkohousut ja hän ei varmana niitä pue, kunnes huutamisen jälkeen puki kuitenkin ja tullessaan koulusta kotiin, kehui henkselihousujen lämpöisyyttä. Tässä vaiheessa mietin jälleen asian logiikkaa?

Loman ihanuutta.

Lukuisista yhteydenotoista huolimatta lapset kokee, että heillä oli tosi kivaa lomalla ja luettelivat eilen illalla kaikkia kivoja juttuja mitä me yhdessä tehtiin. Samalla mä soimasin hiljaa mielessäni itseäni siitä, että lomalla tuli paukutettua päätä seinään ja taisteltua lasten kanssa joka asiasta. Mutta tämäkin paukuttelu kuuluu myös siihen vanhemmuuden kasvuun, siinä missä lapsen tunteiden myllerys kuuluu hänen kasvuun. Ne kuuluu vaikken haluaisi niiden kuuluvan.

Päiden paukuttelusta huolimatta loma on aina loma mutta arki on aina loman jälkeen tervetullut.  Joten tänä aamuna kun halien saattelemana lähetin koululaiset kouluun, nautin siitä, että loma loppui ja saan olla neljä tuntia päivässä ilman lapsiani. Kaikella rakkaudella heitä kohtaan.

Yhteenvetona.

Lomalla on ihanaa mutta lomalla äitiyttä koetellaan aika vahvasti. Seuraava loma on sitten seitsemän viikon päästä, sitä odotellessa.❤️

-Ida

 

Lue myös:

Kiitollisuuden aiheita.

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Me ollaan me.

Vaikka me olemme me ja tiivis kolmikko, niin siitä huolimatta uuden elämänmuutoksen kertominen jännitti kovin. Sydämessäni tiesin, että he tulevat pakahtumaan onnesta, ja niinhän siinä kävi! Halusin kertoa lapsille niin, että yksi parhaimmista ystävistäni on meillä samalla hetkellä kylässä koska hän on alusta asti ollut raskaudessa mukana. Hän tulee myös muutaman viikon päästä ultraan mukaan.

”Muistatko kun äiti on käynyt paljon lääkärissä viime aikoina?”

”Joo.”

”Siellä äidin mahaa on tutkittu.”

”Haluatko nähdä mitä siellä on?”

”Joooo”.

”Katso”.

Ultrakuvat lapsille.

Näytin viikolla 12+3 lapsille ultrakuvat samalla, kun kerroin käyneeni monissa tutkimuksissa ja tiesiväthän he sen, että olen käynyt paljon aikuisten asioilla mutta sen enempää en halunnut kertoa heille ennen sikiö seulontatutkimusta. Olin todella onnellinen siitä, että ystäväni oli meillä jakamassa lasten ilon ja onnen! Se oli jotain aivan upeaa, nähdä omien lasten riemu tulevasta sisaruksesta! Heidän vilpittömyytensä ja aitous uutista kohtaan oli käsinkosketeltavan kaunista.

Lapset katsoivat ultrakuvia ja toinen sanoi ”Musta tulee vihdoin isosisko” ja toinen oli ylpeä ollessaan nyt tupla isoveli! Se hetki, kun kerroin lapsille oli ikimuistoinen hetki ja oli ihana nähdä omien lasten aito onni tulevasta pikkusisaruksesta. Painotin totta kai lapsille, että vauva on vielä pieni ja pitää antaa vauvan kasvaa rauhassa, jotta vauvasta tulee iso ja vahva. Kävimme läpi myös, sen kuinka pieni vauva on ja mitä vauva tällä hetkellä tekee mahassa, sekä sitä kuinka ISO äidin maha on jo.

Lapset ovat jo niin isoja, että ymmärtävät hyvin mitä tarkoittaa, kun vauva on mahassa ja miten vauva on mahaan tullut, ja saman tien he alkoivat miettimään, että kumpi meille tulee ”tyttövauva vai poikavauva”. He myös soittivat monille tärkeille aikuisille, kertoen isosta uutisesta.

Kuka on vauvan isä?

Myöhemmin illalla poikani sanoi ”Olen äiti ihmetellyt miksi syöt sellaisia mahan pömpötys lääkkeitä”, mietin hetken, että mitä hän tarkoitti, kunnes tajusin, että d-vitamiineja! Siitä asti d-vitamiineja on meidän perheessämme kutsuttu mahan pömpötys lääkkeiksi. Samaisena hetkenä asia mitä jännitin etukäteen kovasti, tuli esille. Asia esiintyi niin meidän suihkuhetkellämme, että iltapalapöydässä, jatkuen siihen asti, kunnes lapset menivät nukkumaan. Se aihe minkä vuoksi olin jännittänyt lapsille kertomista oli, Kuka on vauvan isä?

Pelasin kysymyksen jälkeen aikaa itselleni ja rauhassa jokainen vaihtoi yö vaatteet päälle ennen kuin tiesin, että lapsen kysymys on kohdattava. Kysymystä en tosin osannut ihan vielä odottaa mutta parempi heti kuin myöhemmin. Lapset osasivat itse kysymyksen jälkeen todeta, kuka vauvan isä on ja kävimme keskustelua siitä, että siitä huolimatta kuka isä on, vauva on äidin ja meidän perheemme vauva.

Jouduin painottamaan todella monesti sitä, että Me ollaan Me, vaikka isä on kuka tahansa. Vakuutin niin paljon kuin ikinä voin, että meidän perheemme on tässä ja meidän perheemme tulee pysymään meidän perheenämme, se ei muuta muotoaan toisenlaiseksi eikä tule palaamaan vanhaan. Tiesin jo etukäteen, että mikä toisen lapsen vastaanotto asiasta tulisi olemaan. Tiesin sen, että häntä joudun eniten vakuuttamaan siitä, että vanhaan ei ole paluuta. Tiedän, että joudun vielä jossain vaiheessa palaamaan asiaan, hänen hakien varmistusta, että meidän perheeseemme kuuluu vain äiti, tupla isoveli, isosisko, Naxu ja vauva sekä lukuisat muut tärkeät aikuiset, jotka lapset mieltävät välillä perheenjäseneksi.

Me ollaan me, aina.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että sain etukäteen lapsille kertomiseen tukea, niin ulkopuolisilta kuin lähipiiriltä, joiden kanssa totesimme, että rehellisyys on vauvan suhteen tärkeää. Missään nimessä mielessäni ei käynyt valehdella tai keksiä, että haikari tiputti vauvan äidin syliin. Vauvan syntyminen perheeseen, jossa on vain yksi aikuinen, on nykypäivää. Nykyään on paljon erilaisia perhemuotoja, ettei tarvitse edes piilotella tai hävetä sitä, että meidän perheemme on meidän laisella kokoonpanollamme varustettu.

En ylipäätänsä ymmärrä sitä, että miksi biologiasta pitäisi vaieta? Se ei mahdu päähän, ei nyt eikä koskaan ja olen sitä mieltä, että isommilla on nyt ja vauvalla tulevaisuudessa, oikeus tietää historiasta. Hänen tarinansa. Vastuu äitinä ja luotettavana aikuisena, on kertoa lapsille totuus, joiden sanojen takana voin seistä selkäsuorana. Lähtökohtana kertomisessa mulla on aina se, että tarina on niin kaunis kuin se voi olla. Missään nimessä ei koskaan tulisi mieleen, että kertoisin rumasti asioista tai huonossa valossa.

Se, että pulla on uunissa siitäkin huolimatta, että toinen osapuoli ei kävele samaa polkua pitkin, ei ole isompien syy eikä pullan syy. Heillä on oikeus saada jopa enemmän rakkautta osakseen ja sitä mulla riittää. Mulla riittää rakkautta ja sydäntä kolmelle lapselle koska jos yhden hyvän lauseen kaiken keskellä muistan kuulleeni hetkeä ennen kuin jäin yksin, niin se on tämä:

En epäile, ettetkö pärjäisi. Olet kuitenkin hyvä äiti.

Olen. Pulla tulee saamaan yhdeltä aikuiselta kaiken rakkauden, huomion, läsnäolon ja turvan.

Tiedän sen, sillä lisäkseni vauvalla on jo nyt upea ja paras turvaverkosto, jonka muodostaa meidän perheellemme. ❤️

Halauksin,

Ida

 

Lue myös:

Maanantain oivalluksia.

Seuraa meitä:

Instagramissa.