Hae
Elämänmakuista matkaa

Palautuminen sektion jälkeen.

Mietin aina kun kuulen kysymyksen ”Miten olet fyysisesti parantunut synnytyksestä?, että uskallanko vastata kysymykseen rehellisesti. Mutta pakkohan se on uskaltaa! Jokainen kuitenkin toipuu ja palautuu synnytyksestä ihan omaa tahtia ja nyt kerron miten olen parantunut fyysisesti.. Synnytyksestä on aikaa yli seitsemän kuukautta ja fyysinen palautuminen on yleisesti katsottuna suhteellisen hyvällä mallilla. Heti sektion jälkeen varoiteltiin, että ei saisi nostaa mitään vauvaa painavampaa ja voin sanoa, että en pystynyt ensimmäiseen viikkoon nostamaan edes vauvaa. Sen verran teki kipeää nousta nojatuolilta vauva sylissä, että apua tarvitsin siinä hommassa.

Liikkeelle lähdin kuitenkin jo kuusi tuntia sektion jälkeen. Olin varautunut siihen, että olisin paljon kipeämpi ja liikunta kyvyttömämpi. Tämä olisi itseasiassa koko prosessissa se mikä lähti ensimmäisenä eteenpäin. Liikkuvuus ja kropan toimivuus, kävellessä.

6pv sektion jälkeen

palautuminen sektion jälkeen.

Sektiohaava suljettiin hakasilla ja minun ensimmäinen ajatukseni oli, että apua siitä tulee ruma jälki. Hakaset kuulostivat jotenkin kamalan pelottavalta ja myönnän, että ne myös näyttivät kamalalta. Minun silmääni. Poikani puolestaan sanoi hakasten näyttävän monsterin naamalta. Että semmoista. Kehu sekin on. Tyttäreni sen sijaan ei heti uskaltanut katsoa haavaani koska se oli hänen mielestänsä pelottava. Samaistuin hänen tunteeseensa.

Ennen kuin ensimmäistä kertaa katsoin haavaa kunnolla, näytin sitä äidilleni. Äitikin kehui leikkauksen jälkeä. Ainut kehu mitä itse siitä alussa löysin, oli se, että leikkaushaava on noin 8cm pitkä. Eli todella pieni. Leikkaushaava tehtiin pysty viillolla, sillä minulla on ennestään jo hätäleikkauksesta tullut leikkuuhaava ja tämä sektio haava tehtiin pyynnöstäni sen jatkeeksi. Leikkaushaavan alue ei ole ollut missään vaiheessa erityisen kipeä. Toki se oli aluksi arka mutta suurempia kipuja siinä alueella ei ole ollut.

10pv sektion jälkeen

kuudessa kuukaudessa 13 kiloa kevyempi.

Leikkaushaavan turvotus lähti suhteellisen nopeasti laskemaan ja muutama hakanen lähti turvotuksen myötä itsestään irti. Kuten myös puolet raskauskiloista lähtivät hyvin vikkelästi. Kymmenessä vuorokaudessa lähti noin 11 kiloa ja sen jälkeen kiloja ei ole juuri tippunut enkä ole niitä edes yrittänyt tiputtaa. Raskauden aikana tuli noin 19 kiloa ja niistä on nyt, seitsemän kuukautta sektion jälkeen noin 7 jäljellä. Alun, synnytyksen jälkeisen turvotuksen laskiessa muutama hakanen lähti tosissaan itsestään irti. Aloin havaitsemaan selkeämmin arven ulkonäköä, joka nyt ei ollutkaan ihan niin kamala. Sektio jälki oli aika siisti. Vertauskuvana minulla oli 2019 joulukuussa tehdyn hätäleikkauksen jälki ja se vasta karun näköinen on!

”Yleinen olemus, nyt 28 vuorokautta synnytyksestä on varsin seesteinen. Näin on hyvä, ulkomuodollisesti myös. On pehmeyttä, on maha pömppöä ja on ulkomuotonsa muuttaneet rinnat. Mutta niiden lisäksi mulla on aurinkoisemmat kasvot, kevyempi olo, kapeat nilkat ja leijuva fiilis. Pystyn kävelemään suhteellisen reippaasti ilman kipuja ja esteitä. Totta kai joudun muistuttamaan itseäni rehkimättömyydestä mutta jestas miten ihana on katsoa peilistä ja nähdä tuttu kroppa.”.

Näin olen kirjoittanut itselleni ylös, 28 vuorokautta synnytyksestä ja voi kuinka haluaisin tuon iloisen fiiliksen takaisin, sillä nyt koen, että kroppani junnaa paikoillaan enkä todellakaan tunne itseäni omakseni.

Fiilikset kropasta.

Vaikka fyysinen palautuminen on hyvällä mallilla, niin siitä huolimatta tunnen olevani vieraassa vartalossa, joka on tällä hetkellä lainassa. Tämä johtuneen varmasti siitä syystä, että vartalon muoto kaikkinensa on hieman erilainen kuin ennen raskautta ja vartalon koostumus on pehmeämpi. Näiden lisäksi vartalon tärkein tehtävä on tällä hetkellä toimia ravinnon lähteenä ja näin ollen koen, että vartaloni on toistaiseksi lainassa ja jonkun toisen käytössä. Eikä tätä fiilistä yhtään paranna se, että fyysisestä palautumisesta huolimatta yleinen kuntoni on varsin heikko ja voimaton. Toki tämä on asia mihin voisi itse vaikuttaa mutta tällä hetkellä energia ei ole riittänyt fyysisen kunnon parantamiseen, yleisen vireystilan vuoksi.

Yllätyin kuitenkin iloisesti siitä, miten nopeasti sektiosta voisi palautua mutta yllätyin myös siitä, miten sitä voikaan suhtautua omaan vartaloonsa ihan eri tavalla. Ei suoranaisesti negatiivisesti mutta ei myöskään lämpimästi. Se miten ajattelin itsestäni 28 vuorokautta sektion jälkeen oli todella lämmin tapa mutta se miten ajattelen nyt, kenen tämä vartalo on?

Siitä miten vieraassa vartalossa tunnen olevani, vähätellään usein sanomalla:

Olet juuri synnyttänyt, et voi olettaakaan olevasi toisenlainen.

Nauti nyt vaan siitä kun pystyt ruokkimaan lastasi.

Tällä hetkellä palautuminen ei ole se ykkönen

oikeus monenlaisiin tunteisiin.

Tiedostan todella hyvin kaikki em. lauseet mutta siltin koen, että synnyttäneellä naisella tai kenellä tahansa on oikeus hakea paikkaansa vartalossaan. Synnytys on tosi iso asia jo fyysisestä, puhumattakaan henkisesti. Raskaus itsessään muuttaa vartaloa, kuten myös synnytyksen jälkeiset ajat ja imetys jne. Naisen vartalo kokee paljon muuttuvia tekijöitä liittyen palautumisen sujuvuuteen, joten jos minä tai kuka tahansa kokee vartalonsa vieraaksi, tulisi sille tunteelle olla oikeus ja tilaa. Se miten tunnen vartaloni vieraaksi, ei ole pois siitä onnen tunteesta, että pysyn imettämään ja toivoin sektiosta nopeasti.

Annan kuitenkin kroppani olla lainassa sen ajan mitä tarvitsee ja kun imetystaival loppuu, niin alan tutustumaan itseeni uudestaan. Hiljalleen rakentamaan sellaista vartaloa, jossa viihdyn ja minkä tuntuisessa on hyvä olla. Tämähän on kuitenkin se ainut vartalo missä olen, joten joko voin tutustua siihen uudestaan ja rakentaa siitä mieluisan, tai sitten voin olla tervehtimättä sitä. Veikkaan, että ensimmäinen vaihtoehto on palkitsevampi.

Miten sinä palauduit synnytyksestä?

Ida

 

Lue myös:

Fysioterapeuttinen jälkitarkastus.

Seuraa meitä:

Instagramissa.

 

Uusi raskausviikko ja synnytyspelko.

Ystävänpäivä tohinoineen on takanapäin ja nyt mielessä on päällimmäisenä uusi raskausviikko ja sen rinnalla kulkeva synnytyspelko. Sunnuntaina nimittäin koitti jälleen päivä, jolloin vaihtui uusi raskausviikko. Raskausviikko 26, joka tarkoittaa sitä, että laskettuaika häämöttää ihan nurkan takana. Tai ainakin siltä musta tuntuu! On ihan sellainen olo, että vauva syntyisi ihan kohta. Joka tuokin sitten osaltaan sellaisen pelko ryöpyn pintaan. Täysin uudenlaisen pelon. Pelon nimeltään synnytyspelko. Jota voisin kutsua samalla myös synnytys ketutukseksi.

rv 10 vs. rv 26

Liuta kysymyksiä ajatuksineen.

Jos mulle sattuu jotain synnytyksessä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Jos olen synnytyksen jälkeen todella kipeä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Kun pääsen kotiin synnytyksestä, niin kuka auttaa ensimmäisinä viikkoina tai jopa ensimmäisen kuukauden?

Entä jos olen niin kipeä ja voimaton, että en jaksa hoitaa kotia, koululaisia, vauvaa ja kissanpentua, niin kuka ottaa kopin? Kuka siivoo, kokkaa, hyysää ja huoltaa?

Entäpä jos vauva on 24/7 huutavaista sorttia ja mulla on kaksi koululaista sekä kissanpentu, ja nosto kielto, niin kuka ottaa veto vastuun?

Näiden kysymysten äärellä sitä herää jälleen siihen todellisuuteen, että tämä raskaus kaikkinensa on edellisiä erilaisempi. Tässä raskaudessa viikko viikolta voimistuu se, että odotan yksin. Mietin tulevaa synnytystä todella paljon! Ehkä senkin vuoksi, että mulla on pian kontrolli ultra, jossa saan enemmän vastauksia siihen, että mitä, missä ja milloin? Mulla on tällä hetkellä synnytyksestä ristiriitaiset fiilikset ja todella voimakas synnytyspelko. Mulla ei kuitenkaan ole oletusarvoisesti miestä rinnalla, joka ottaisi vetovastuun kaikista pahimmat skenaarion keskellä. Tämä pelottaa aivan äärettömän paljon. Onhan mulla tukiverkostoa mutta se on ihan eri asia koko ajan pyytää apua ja etukäteen kartoittaa kuka voisi auttaa ja kuka ei, sen sijaan, että kuvioissa olisi se mies, jolta ei tarvitsisi kysyä.

Jos en odottaisi yksin, oloni olisi paljon huojentuneempi ja tietäisin, että asiat järjestyisivät ja rinnallani olisi synnytyksestä kotiin saakka joku, johon turvautua sataprosenttisesti. Joku jolta ei tarvitsisi koko ajan pyytää apua. Mulla on niin pahoja ajatuksia synnytyksestä ja suuria pelkoja epäonnistumisesta, sekä hirveä sotasuunnitelma mutta ei yhtään luottoa siihen, että asiat menisivät turvallisen hyvin. Se on nimittäin todella raskasta olla muiden armoilla, pyytää jatkuvasti apua ja järjestellä kaikki etukäteen. Koska tässä paletissa on niin monta liikkuvaa osaa minkä vuoksi järjestelyitä pitää tehdä.

Voisiko synnytyksen skipata?

Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että suorastaan vituttaa lähteä synnyttämään. Sen vuoksi koska koen kuitenkin olevani yksin siellä. Onhan siellä hoito henkilökuntaa ja mahdollinen tukihenkilö MUTTA silmissäni se on siitä huolimatta täysin eri asia. Em. huolimatta koen, että se suoritus on sellainen missä loppupeleissä olen yksin. Koen, että se on suoritus, jossa mulla on käsissäni elämäni arvokkain aarre, jonka eteen mun on tehtävä parhaani kahden ihmisen edestä. En voi synnytyksen jälkeen mennä perhehuoneeseen nuuhkuttamaan vastasyntynyttä vaan mahdollisen tukihenkilön lähdettyä, jään sairaalaan täysin yksin. Koen tällä hetkellä koko synnytyksen todella stressaavana ajatuksena. Jos voisin, tunkisin beibin jonkun toisen mahaan ja sanoisin ”Pärjäile” ja laittaisin oven kiinni. Ja avaisin oven vasta kun synnytys olisi ohitse.

Mulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että en voi vaan huolettomasti lähteä soitellen sotaan vaan mun on tehtävä ihan hirveät järjestelyt asian suhteen ja siitä huolimatta mulla ei ole sadanprosentin luottoa siihen, että asiat järjestyisivät. Mä en tällä hetkellä koe synnytystä mukavana ajatuksena enkä tilannetta missä lähden synnyttämään mitenkään mieluisana juttuna.

Miten piirtäisin tarinan?

Jos mä saisin piirtää tarinani siten kuten mä sen haluan, niin en todellakaan lähtisi synnyttämään tässä tilanteessa missä nyt olen. Siinä kirjoittamassani tarinassa synnytykseen lähtisi niin äiti kuin isä. Kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden pohjimmainen tarkoitus olisi tehdä kaikkensa, jotta vauvalla menisi maailmaan tuleminen hyvin. Siinä mun tarinassa mä voisin rauhassa olla heräämössä ja vauvan isä istuisi tällöin vauvan kanssa ihokontaktissa. Kauniissa tarinassa mulla ei tarvitsisi olla miljoonia suunnitelmia varasuunnitelmineen vaan voisin keskittyä itse suorittamiseen ja vain itseeni.

Mutta kun tarina ei mene kuten kirjoittaisin, niin se ahdistaa ihan äärettömän paljon. Mä koen, että siinä vaiheessa, kun multa löytyi toinen istukka, niin multa vietiin viimeinenkin päätäntä valta synnytyksen osalta. Olen mielestäni täysin yksin, täysin vastoin omaa tahtoani tässä pisteessä ja ilman sitä, että multa kysyttäisi mitään. Mä vielä raskauden alkuvaiheessa ajattelin lähteväni synnyttämään henkseleitä paukutellen ja sutjakkaasti alakautta, seuraavana päivänä kotiin. Mutta toisin luultavasti käy. Mulla oli vielä ennen tammikuista ultra-aikaa suhteellisen selkeät ajatukset synnytyksen kulusta kaikkinensa. Mahdollinen sektio on tietenkin myös varsin pätevä tapa synnyttää, se ei haittaa mutta koko tämä kokonaiskuvio kaikkinensa pistää jurppimaan ja pahasti.

Voi kun voisin piirtää tarinan toisen lailla. Sillein kuten se prinsessa saduissa menisi. Mutta kun en voi. Sen sijaan olen miettinyt, että entä jos en kertoisikaan synnytyksen ajankohdasta kenellekään ja menisin sinne aivan yksin? Ottaisin homman haltuun aivan itsekseni ja näyttäisin, että pärjään ilman sotasuunnitelmaa ja muiden apua?

 

-Ida

 

Lue myös:

Kuka mukaan synnytykseen?

Rakenneultra.

Seuraa matkaani:

Instagramissa.