Hae
Elämänmakuista matkaa

Vuosi sitten – ajassa taaksepäin.

Aina välillä tulee selailtua vanhoja blogitekstejä ja hyvin niitä lukiessa muistuu mieleen, että miten pimeässä tunnelissa sitä on kävellyt. Jos katsotaan ajassa taaksepäin, eletään ajanjaksoa, jolloin en nähnyt valoa tunnelin päässä. Ajatuksissa sitä ei välttämättä ihan kaikkea tunnetta muista mutta sukeltaessani postauksien syvyyksiin, löydän sen tunteen mitä vuosi sitten koin. Tunnen sen teksteissäni.

Vuosi sitten oli ollut vasta pari kuukautta yksin odottavana äitinä, ja matka minkä olen vuodessa kulkenut tähän hetkeen, on ollut uskomattoman vaikea mutta opettavainen. Jos tehdään paluu vuoden takaiseen aikaan, millaisissa vesissä silloin uin, ajatuksissani?

Vuosi sitten olin todella yksinäinen.

Olin muutamia vuosia tottunut isoon uusperheeseen, jossa usein joku oli aina viikonloppuisin kotona. Joko omat tai laina aarteet. Sitä tottui silloin siihen, että joku on koko ajan siinä ja vaikka se joskus ärsyttikin, että kotona ei ollut henkisesti tilaa, niin erottuani en osannut olla yksin kotona. Tunsin silloin ja tunnen yhä yksinäisyyttä, mutta vuosi sitten se oli erilaista.

Vuosi sitten olin niin yksinäinen, että itkin kotona, kun koululaiset lähtivät isälleen. Tuntui, ettei minulla ole ketään. Vuosi sitten en nauttinut siitä, että koululaiset lähtivät isälleen mutta nykyään osaan jo ottaa siitä erilaisen fiiliksen itselleni. Toki yhä tänä päivänä koen olevani yksinäinen mutta en kuitenkaan niin yksinäinen, että sisintäni raastaisi tulla tyhjään kotiin.

vuosi sitten, ajassa taaksepäin.

Pelkäsin menettäväni vauvan.

Tulin raskaaksi kohdunulkoisen raskauden jälkeen ja jo heti positiivisen raskaustestin tehtyäni, pelko valtasi mieleni. Pelkäsin jatkuvasti, että menettäisin vauvan. Kuuntelin vauvan sydänäänet aamuin illoin sekä keskellä päivää. Tammikuussa ostin ensimmäisen bodyn vauvalle, josta koin kaupassa suurta ahdistusta. Se tunne, kun olin vaatekaupassa, vauvanvaate ostoksilla, oli todella kamala tunne. Otin ensimmäiset vaatteet mitkä eteeni rekillä tuli ja lähdin kassalle. Eikä tätä pelkoa lieventänyt se, että tammikuussa oli rakenneultra, josta löytyi kaksi istukkaa. Niinpä raskaudesta tuli riski raskaus ja pelon määrä kasvoi.

Olin henkisesti väsynyt.

Vuosi sitten monen vuoden takaiset asiat oli lakaistu maton alle. Kun tuli hetki, että matto piti nostaa pois, tuntui, että kaikki levisi käsiin. Olin todella väsynyt vuosi sitten ja pyhää raivoa täynnä. Vuosi sitten masennus puhkesi mutta diagnoosia en ottanut. En sallinut sitä itselleni. Vuosi sitten tammikuun 3. päivä kuvittelin, että sanat pitäisi kerrankin paikkansa ja anteeksipyyntö puhelun jälkeen asia järjestyisi. Kunnes tuli taas se totuus vasten kasvoja. Teot osoittivat sanojen merkityksettömyyden ja väsyin aivan totaalisesti sillä hetkellä, kun maton alla oleva pöly levisi pitkin kotia. Silloin en kuitenkaan ottanut kaikkia apukeinoja vastaan mutta onneksi loppu vuodesta otin, vihdoin.

Vuosi sitten kirjoitin kuulumisia.

Tämä postaus on ehkä aika hauska koska tässä on loppu kevennyksenä se, että kerron raskauden aikana kasvaneesta seksihalustani. Voi luoja mitä olenkaan ruudulle kirjoittanut ajattelematta, että postauksen voisi lukea, vaikka vanha isoisäni. Noh. Onhan tuossa postauksessa muutakin tekstiä. Kuten mainintaa siitä millaisissa kivuissa olin vuosi sitten, fyysisesti. Liitoskivut olivat ihan hirveää ja olin koko raskauden kipeä sen vuoksi. Siinä missä ennen raskautta liikuin todella aktiivisesti, raskaana ollessa jo pelkkä postilaatikolle kävely teki kipeää. Olenkin sitä mieltä, että onneksi tämän raskauden vaivat olivat viimeisen vauvan kohdalla eikä ensimmäisen. Muuten voisi lapsiluku olla toisenlainen.

Vuodessa tähän hetkeen.

Ajankulun nopeuden jokainen varmasti tietää mutta minusta on hienoa tekstien myötä nähdä itsessäni se kasvu mikä vuodessa on tullut. Miten mahtavan moni vaiheita täynnä olevan matkan olen kulkenut tässä vuoden aikana. On ollut hetkiä, kun on vituttanut ja sitten on ollut hetkiä, kun on naurattanut. Ennen kaikkea tämä vuosi on ollut matka minuun itseeni ja olen avannut itseni ihan täysin, niin psykologilleni kuin tuntemattomille. Vuodessa olen mennyt ison harppauksen eteenpäin ja ylpeä siitä, etten missään vaiheessa matkaa luovuttanut.

Hauska nähdä, että millaisessa pisteessä sitä on vuoden päästä. Vuodessa kerkeää nimittäin tapahtumaan paljon ja monenlaisia asioita. Mutta enpä olisi vuosi sitten uskonut enkä ketään uskonutkaan, joka sanoi, että kaikesta selviää.

Olen kävelevä esimerkki siitä, että kaikesta selviää. Se on varma.

Ida

 

Seuraa meitä:

Instagramissa ja Facebookissa !

Uusi raskausviikko ja synnytyspelko.

Ystävänpäivä tohinoineen on takanapäin ja nyt mielessä on päällimmäisenä uusi raskausviikko ja sen rinnalla kulkeva synnytyspelko. Sunnuntaina nimittäin koitti jälleen päivä, jolloin vaihtui uusi raskausviikko. Raskausviikko 26, joka tarkoittaa sitä, että laskettuaika häämöttää ihan nurkan takana. Tai ainakin siltä musta tuntuu! On ihan sellainen olo, että vauva syntyisi ihan kohta. Joka tuokin sitten osaltaan sellaisen pelko ryöpyn pintaan. Täysin uudenlaisen pelon. Pelon nimeltään synnytyspelko. Jota voisin kutsua samalla myös synnytys ketutukseksi.

rv 10 vs. rv 26

Liuta kysymyksiä ajatuksineen.

Jos mulle sattuu jotain synnytyksessä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Jos olen synnytyksen jälkeen todella kipeä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Kun pääsen kotiin synnytyksestä, niin kuka auttaa ensimmäisinä viikkoina tai jopa ensimmäisen kuukauden?

Entä jos olen niin kipeä ja voimaton, että en jaksa hoitaa kotia, koululaisia, vauvaa ja kissanpentua, niin kuka ottaa kopin? Kuka siivoo, kokkaa, hyysää ja huoltaa?

Entäpä jos vauva on 24/7 huutavaista sorttia ja mulla on kaksi koululaista sekä kissanpentu, ja nosto kielto, niin kuka ottaa veto vastuun?

Näiden kysymysten äärellä sitä herää jälleen siihen todellisuuteen, että tämä raskaus kaikkinensa on edellisiä erilaisempi. Tässä raskaudessa viikko viikolta voimistuu se, että odotan yksin. Mietin tulevaa synnytystä todella paljon! Ehkä senkin vuoksi, että mulla on pian kontrolli ultra, jossa saan enemmän vastauksia siihen, että mitä, missä ja milloin? Mulla on tällä hetkellä synnytyksestä ristiriitaiset fiilikset ja todella voimakas synnytyspelko. Mulla ei kuitenkaan ole oletusarvoisesti miestä rinnalla, joka ottaisi vetovastuun kaikista pahimmat skenaarion keskellä. Tämä pelottaa aivan äärettömän paljon. Onhan mulla tukiverkostoa mutta se on ihan eri asia koko ajan pyytää apua ja etukäteen kartoittaa kuka voisi auttaa ja kuka ei, sen sijaan, että kuvioissa olisi se mies, jolta ei tarvitsisi kysyä.

Jos en odottaisi yksin, oloni olisi paljon huojentuneempi ja tietäisin, että asiat järjestyisivät ja rinnallani olisi synnytyksestä kotiin saakka joku, johon turvautua sataprosenttisesti. Joku jolta ei tarvitsisi koko ajan pyytää apua. Mulla on niin pahoja ajatuksia synnytyksestä ja suuria pelkoja epäonnistumisesta, sekä hirveä sotasuunnitelma mutta ei yhtään luottoa siihen, että asiat menisivät turvallisen hyvin. Se on nimittäin todella raskasta olla muiden armoilla, pyytää jatkuvasti apua ja järjestellä kaikki etukäteen. Koska tässä paletissa on niin monta liikkuvaa osaa minkä vuoksi järjestelyitä pitää tehdä.

Voisiko synnytyksen skipata?

Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että suorastaan vituttaa lähteä synnyttämään. Sen vuoksi koska koen kuitenkin olevani yksin siellä. Onhan siellä hoito henkilökuntaa ja mahdollinen tukihenkilö MUTTA silmissäni se on siitä huolimatta täysin eri asia. Em. huolimatta koen, että se suoritus on sellainen missä loppupeleissä olen yksin. Koen, että se on suoritus, jossa mulla on käsissäni elämäni arvokkain aarre, jonka eteen mun on tehtävä parhaani kahden ihmisen edestä. En voi synnytyksen jälkeen mennä perhehuoneeseen nuuhkuttamaan vastasyntynyttä vaan mahdollisen tukihenkilön lähdettyä, jään sairaalaan täysin yksin. Koen tällä hetkellä koko synnytyksen todella stressaavana ajatuksena. Jos voisin, tunkisin beibin jonkun toisen mahaan ja sanoisin ”Pärjäile” ja laittaisin oven kiinni. Ja avaisin oven vasta kun synnytys olisi ohitse.

Mulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että en voi vaan huolettomasti lähteä soitellen sotaan vaan mun on tehtävä ihan hirveät järjestelyt asian suhteen ja siitä huolimatta mulla ei ole sadanprosentin luottoa siihen, että asiat järjestyisivät. Mä en tällä hetkellä koe synnytystä mukavana ajatuksena enkä tilannetta missä lähden synnyttämään mitenkään mieluisana juttuna.

Miten piirtäisin tarinan?

Jos mä saisin piirtää tarinani siten kuten mä sen haluan, niin en todellakaan lähtisi synnyttämään tässä tilanteessa missä nyt olen. Siinä kirjoittamassani tarinassa synnytykseen lähtisi niin äiti kuin isä. Kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden pohjimmainen tarkoitus olisi tehdä kaikkensa, jotta vauvalla menisi maailmaan tuleminen hyvin. Siinä mun tarinassa mä voisin rauhassa olla heräämössä ja vauvan isä istuisi tällöin vauvan kanssa ihokontaktissa. Kauniissa tarinassa mulla ei tarvitsisi olla miljoonia suunnitelmia varasuunnitelmineen vaan voisin keskittyä itse suorittamiseen ja vain itseeni.

Mutta kun tarina ei mene kuten kirjoittaisin, niin se ahdistaa ihan äärettömän paljon. Mä koen, että siinä vaiheessa, kun multa löytyi toinen istukka, niin multa vietiin viimeinenkin päätäntä valta synnytyksen osalta. Olen mielestäni täysin yksin, täysin vastoin omaa tahtoani tässä pisteessä ja ilman sitä, että multa kysyttäisi mitään. Mä vielä raskauden alkuvaiheessa ajattelin lähteväni synnyttämään henkseleitä paukutellen ja sutjakkaasti alakautta, seuraavana päivänä kotiin. Mutta toisin luultavasti käy. Mulla oli vielä ennen tammikuista ultra-aikaa suhteellisen selkeät ajatukset synnytyksen kulusta kaikkinensa. Mahdollinen sektio on tietenkin myös varsin pätevä tapa synnyttää, se ei haittaa mutta koko tämä kokonaiskuvio kaikkinensa pistää jurppimaan ja pahasti.

Voi kun voisin piirtää tarinan toisen lailla. Sillein kuten se prinsessa saduissa menisi. Mutta kun en voi. Sen sijaan olen miettinyt, että entä jos en kertoisikaan synnytyksen ajankohdasta kenellekään ja menisin sinne aivan yksin? Ottaisin homman haltuun aivan itsekseni ja näyttäisin, että pärjään ilman sotasuunnitelmaa ja muiden apua?

 

-Ida

 

Lue myös:

Kuka mukaan synnytykseen?

Rakenneultra.

Seuraa matkaani:

Instagramissa.