Hae
Elämänmakuista matkaa

Rehellisen ilkeä.

Tiedättekö kun välillä on niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli sanoa toiselle ”Turpa kiinni”. Mä tiedän ne hetket ja niitä hetkiä on ollut valitettavan paljon viime aikoina, apinanpoikasen synnyttyä. Musta tuntuu, että negatiivisuus on päivän sana ja jotta negatiivisuuden voi tuoda esille, niin se verhoillaan rehellisyyteen. Omat sanat, lauseet ja kommentit tunnutaan sallivan koska kuuleman mukaan rehellinen pitää olla. Mä olen tästä erimieltä. Mun mielestäni ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ja jos se sanominen kutkuttaa kielen päällä, niin sanojan pitäisi olla kykeneväinen miettimään kuinka asian sanoo. Asiat voi nimittäin ilmaista kahdella eri tavalla. Kauniisti tai rumasti. Jokainen meistä voi olla rehellisen ilkeä tai rehellisesti hyvää tarkoittava. Ymmärrättekö pointin? Joko voi sanoa ”Kamala kun sä oot riutunut” tai ”Sulla on nopeasti lähtenyt raskauskilot”. Kumpi kuulostaa edes semisti hyvältä? Niinpä. Sitä voi pysähtyä miettimään ennen kuin on rehellisen ilkeä.

Mitä olen saanut kuulla vauvan synnyttyä?

No suoraan sanottuna kaikenlaista ja osan annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta myönnän, että on hetkiä jolloin itken koska sanat satuttaa. Mä en henkilökohtaisesti ymmärrä sitä, että vastasyntyneen äidin ulkonäköä kommentoidaan heti vauvan synnyttyä. Enkä oikeastaan ymmärrä edes sitä, että ulkonäön kommentointi negatiivisessa valossa tunnutaan pitävän sallittuna.

Olen saanut kuulla tässä kolmen viikon aikana mm. seuraavia rehellisiä mielipiteitä:

Näytät väsyneeltä. Sulla on tummat silmäpussit. Miksi et nuku? Sun mieliala heittelee. Ootpa sä kiukkunen. Onks sulla mieliala vaihteluita? Pitäiskö sun nukkua enemmän. Käy aikaisemmin nukkumaan. Sun olemus on tosi väsynyt. Säpä näytät väsyneeltä. Muistatko nukkua? (en)

Ihanko totta? Olen juuri synnyttänyt ja apinanpoikanen vietti ensimmäisen viikon sairaalassa teholla, taistellen selviytymisestään ja siitä seuraavat kaksi viikkoa lastenosastolla. Ja jollekin tulee mieleen sanoa mun näyttäneen väsyneeltä. Kuule saa olla aika super mutsi jos osaa tämmöisen keskellä nukkua levollisena 8h yöunet. Mä en siihen pysty koska mun huoli on ollut niin kova. Huonosti nukuttujen öiden lisäksi olen kolmatta viikkoa herännyt usein painajaisiin, jossa vauva on kuollut. Jos en ole herännyt painajaiseen, niin olen herännyt pumppaamaan kohta räjähtäviä tissejä tai nyt viime aikoina kolmen tunnin välein imettämään. Ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa heräsin herätyksiin, joiden jälkeen soitin sairaalaan kysyäkseni vauvan kuulumisia. Nyt muutaman päivän ajan olen herännyt tarkistamaan, että apina varmasti hengittää.

Tulen

raivon partaan siitä, että synnyttäneen äidin olemusta kommentoidaa. Ihan sama millaisissa taustoissa vauva on syntynyt mutta hittolainen! Synnyttäneenä äidin ulkonäköä EI kommentoida edes rehellisyyden varjossa. Mun on kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa, turpa kiinni ja itseasiassa kerran sanoinkin niin. Mulle todella läheiselle ja rakkaalle ystävälle (hali sinne), joka kommentoi mun kiukuttelua. Hän onneksi ymmärsi ettei lause ollut sopiva lause viiden vuorokauden ikäisen vauvan äidille. Mutta entäpä jos joku äiti ei jaksa sanoa turpa kiinni? Ymmärtääkö kukaan rehellisen ilkeästi sanova sitä minkälaisen sudenkuopan hän tahtomattaan äidille kaivaa?

Pidän nahkaani aika kovana mutta tämmöisinä hetkinä kuitenkin helposti pehmentyvänä mutta saan pidettyä itseni järjissä siitäkin huolimatta, että kommentteja satelee. Mutta se ei kuitenkaan oikeuta kommentoimaan silmäpusseja tai yleistä väsymyksen verhoamaan habitusta. Ehkä mieleenpainuvin kommentti tuli yhtenä päivänä kun vauvan syntymästä onnitteleva koki parhaakseen samassa lauseessa kauhistella väsynyttä ulkonäköä. Sillä hetkellä mulla ei ollut voimia sanoa turpa kiinni ja astu mun saappaisiin. Sen kommentin jälkeen itkin ihan hirveästi sillä olin juuri sinä päivänä meikannut vimpan päälle ja kammannut hiukset sen kunniaksi koska sain hakea apinan kotiin.

Se kuuluisa paino.

Toinen mitä en todellakaan ymmärrä on painon päivittely. Tähän mainittakoot, että kerron toki itse painon julkisesti somessa koska mulle vaakalukeman ääneen sanominen ja koko maailmalle kertominen ei haittaa. Ihan sama mistä painolukema koostuu, niin se on yksi haile mitkä ne jokaisen henkilökohtaiset lukemat ovat. Olen havainnut oikeastaan jokaisessa painokeskustelussa, niin raskauden aikana kuin raskauden jälkeen, että mikään ei ole hyvä. Joko saat liikaa kiloja tai sitten tiputat liikaa kiloja. Jos kiloja kertoo kahdenkymmenen verran, kuten mulle kertyi, olen hankkinut sen syömällä. Jos puolestaan kilot tippuu viikossa, kuten mun puolet kertyneistä kiloista tippui, en syö ja olen riutunut. Mua surettaa se, että paino kuin paino pidetään negatiivisena asiana. Joko olet liian iso tai sitten olet liian pieni mutta et koskaan sopiva. Vaikka sehän menee sillein, että olet ja olen sopivan painoinen siinä lukemassa missä sillä hetkellä olen. Pidin itsestäni 79 kilon painoisena mutta pidin myös 61 kilon painoisena. Kumpikin lukema oli sen hetkiseen elämäntilanteeseen just sopivat.

Myönnän, että peilistä katsoo nyt erinäköinen nainen kuin kuukausi sitten. Hieman solakampi ja rinnakkaampi, perseensä synnärille tiputtanut nainen. Entisen kurvikkaan, sopivasti muotoa saaneen naisen tilalla. Mutta kumpikaan ulkomuodoistani EI ole vääränlainen vaikka sitä tuntuu olevan oikeus arvostella negatiiviseen sävyyn.

Olen puhunut.

Ehkä. Ainakin toistaiseksi olen puhunut. Jatkossa pyllistän sinne suuntaan, jossa koetaan olevan oikeutettuja olemaan rehellisesti ilkeitä. Jos mun tyhjät kivespussit silmien alla häiritsee, niin kannattaa laittaa silmät kiinni. Tai jos mun riutunut olomuotoni on anorektikon tasoa, niin ojennan peilin. Kehoitan jokaista miettimään mitä ja miten sanoo, ennenkuin avaa suunsa. Sanomisen tavalla on nimittäin hiuksenhieno ero. Jokainen, myös minä, voidaan olla joko a) rehellisesti ilkeä tai b) rehellisesti kauniisti sanova.

Mä ainakin valitsen b – polun sillä niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja mitä näitä nyt kuuluisia lausahduksia on. Pidetään siis mölyt mahassa jos ei ole mitään kaunista sanottavaa. Eiks niin?<3

(Huom! Leikkimielinen, humoristinen naljailu ystävien kesken on ihan eriasia ja se kuuluu kategoriaan `rehellisesti kauniisti sanova`).?

-Ida

 

Lue myös:

Tarina kuvaus hetkestä.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.

 

Raskaana oleminen ilman miestä.

Kahta ensimmäistä lasta odotin toisen osapuolen läsnä ollessa, kohdun ulkoisen raskauden koin myös toisen osapuolen läsnä ollessa mutta tämän raskauden aikana olen kokenut kaikesta erilaisimman raskauden. Raskaana olemisen ilman miestä. Mutta en missään nimessä huonointa kokemusta. Se, että olen raskaana ilman miestä rinnallani, ei ole tehnyt tästä kokemuksesta huonompaa. Se on tehnyt tästä raskaudesta erilaisen seikkailun, jossa on pitänyt ottaa ehkä himpun verran suurempi haaste vastaan. Tässä haasteessa on pitänyt jaksaa kannatella kaikki vauvaan liittyvä tieto ja jopa oma pahoinvointi ilman toiseen turvautumista. Tässä haasteessa on koeteltu henkistä jaksamista todenteolla ja saatuani tämän haasteen käsiin, kysyin jo ennen varhaisraskauden ultraan menoa ”Olisiko musta tähän ilman miestä?”. Vastaus oli selkeä mutta mua pelotti vastata ääneen, että selviän tästä haasteesta ihan itsekseni. Mietin myös mielessäni sitä, että tämä voisi olla omista terveydellisistä syistä ainutlaatuinen tilaisuus tarttua unelmaan kolmannesta lapsesta. Joten päätin, että haluan tämän kokea, tulisi kokoonpano olemaan mikä hyvänsä.

Lähdin tähän raskauteen ehkä jopa henkseleitä paukutellen, itsenäisenä naisena liikenteeseen. Totta kai alussa toivoin, että toinen osapuoli olisi seissyt rinnallani läpi raskaana olon mutta sen olen elämässä oppinut, ettei kaikki mene kuten toivoo. Niinpä itkujen jälkeen nousin ylös ja lähdin kohti raskauden odotusta, päättäväisesti. Koin, että toisen haluttomuus vanhemmuutta kohtaan ei saa viedä pois multa halua ja unelmaani olla äiti kolmelle biologiselle lapselle. Tässä raskaudessa on alusta asti puuttunut mies mutta en ole antanut sen tehdä musta missään vaiheessa heikompaa, päinvastoin. Olen sitä kautta saanut näyttää koko maailmalle mutta ennenkaikkea itselleni etten ole riippuvainen kenestäkään, enää.

Naiset kautta aikojen.

Mentyäni kolmanteen ultra tutkimukseen kätilö sanoi ”Tästä saisi ihanan isänpäivä kortin”. Hänen kuultuansa mielipiteeni isänpäiväkortin tekemättömyydestä, sain ensimmäistä kertaa kuulla ulkopuolisen mielipiteen tilanteestani. Sanotaan, että ulkopuolisten mielipiteillä ei olisi väliä, niin onhan sillä. Jokainen meistä jää jollain tavalla miettimään mitä ympäristö musta ajattelee ja jos sen kuulee positiivisesti ääneen, niin jumatsuikka se kantaa pitkälle! Kätilö sanoi, naiset on kautta aikojen pärjänneet. Tämän lauseen jälkeen kävelin juna-asemalle tietäen pärjääväni. Koin heti alusta asti, etten voi jäädä tuleen makaamaan, kuten entinen esimieheni sanoi. Koin alusta asti, että mulla on munaa enemmän kuin kenelläkään muulla on.

Mua ei ole juurikaan haitannut se, että kävin ja käyn neuvolassa yksin koska saan olla sielläkin omaitseni, ylpeänä raskaudestani. En ole myöskään kokenut ultrassa käymistä yhtä kertaa lukuun ottamatta surullisena kokemuksena koska olen saanut nähdä ruudussa, jotain mikä on mun. Olen saanut raskauteen liittyvillä käynneillä tuntea tulevani kohdatuksi ja kuulluksi. Musta tuntuu, että olen jokaisella raskauteen liittyvällä käynnillä ollut eniten läsnä, kiinnostunut ja odottavainen verrattuna koululaisten neuvolakäynteihin. Tuntuu, että tällä kolmannella kierroksella olen halunnut ottaa kaikesta ilon irti.

Hyviä puolia ja huonoja puolia.

Yksin odottamisen hyviä puolia on se, että saan ihan itse päättää pojan nimen sekä sukunimen eikä mun tarvitse siitä neuvotella. Lisäksi saan ostaa tälle beibille just sitä mitä haluan, pukea hänelle mitä tahdon ja kasvattaa hänet omalla tavallani. Vaikka olen hänestä yksin vastuussa, niin olen yksin vastuussa ylpeänä. On ihan tajuttoman suuri rikkaus kantaa sisällä jotain arvokasta ja haurasta, josta olet vastuussa jo ensimmäisistä viikoista saakka. Mietin nyt jo, että onko beibille varmasti kaikkea ja mahdollisimman hyvää. Käytyäni niin aineettoman kuin aineellisen listan läpi, totean, että tälle tulokkaalle on vain parasta luvassa. Tämä pieni on saanut alusta asti yhdeltä vanhemmalta rakkautta kahden vanhemman edestä.

Hyviä puolia ja kokemuksia tässä odotuksessa on ollut todella paljon mutta myönnän ja olen kirjoittanut, että on tähän mahtunut huonojakin hetkiä. Raskauden varrelle on mahtunut päiviä, jolloin vituttaa, hetkiä, jolloin itkettää ja jaksoja, jolloin maailma romahtaa. En salaa sitä, etteikö tämän odotuksen aikana henkinen jaksaminen olisi ollut koetuksella. Totta kai se on ollut! Sanomattakin on selvää, että kun ero ja raskaus isketään samassa hetkessä pöytään, niin johan siinä vahvempaakin hirvittää.

Mutta eniten tähän odotukseen on mahtunut itsevarmuutta, lämpöä, rakkautta, ylpeyttä ja kiitollisuutta. Raskaaksi tuleminen ei koskaan ole itsestään selvää ja koen olevani etuoikeutettu, kun saan pian kolmannen lapsen.

raskaus on lähentänyt.

He keiden kanssa olen lähentynyt tämän raskauden aikana, ovat olleet mulle suurin tukijoukko ikinä. Olen saanut heidän kanssaan käydä raskauden tunne myrskyjä läpi ja saanut jakaa heidän kanssaan tulevan jännityksien liittyen tulevaan synnytykseen.Tämän lisäksi koen, että mulla on tällä hetkellä enemmän ihmisiä ympärillä kuin koskaan ennen.

Olen saanut soittaa jokaisesta neuvolakäynnistä äidilleni ja kirjoittanut jokaisen ultraääni kokemuksen meidän perheen whatsappi ryhmään. Tässä raskaudessa olen kokenut, että jokainen läheinen on kuunnellut, tukenut ja auttanut enemmän kuin olisin voinut toivoa. Ei ole yhtä päivää eikä todellakaan edes yhtä viikkoa kun joku ei jollain tasolla puhuisi raskaudestani tai siihen liittyvästä asiasta. Etenkin nyt kun synnytys lähenee, niin beibi on kovasti puheenaiheena meidän läheisten kesken.

On rikkaus myös beibille, että häntä odottaa isovanhemmat, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa hänen eteensä ja rakastamaan häntä kuuhun sekä takaisin. Häntä odottaa eno, täti ja kummit, jotka ovat valmiita turvaamaan pienen polun ja olemaan hänen elämässään läsnä, tärkeinä ja turvallisina aikuisina.

Häntä odottaa kourallinen mun ystäviä, joiden luokse hän on aina tervetullut ja joiden keskellä hän saa tuntea kuuluvansa. Ja joiden kanssa hän pääsee kokemaan yhtä monia ja rikkaita kesäloma muistoja mitä koululaisetkin ovat päässeet kokemaan.

Häntä odottaa myös kaksi varsin ylpeää isosisarusta, jotka laskevat hänen syntymäänsä päiviä. Joka aamu he käyvät kalenterissa ja sanovat ”Enää X päivää, niin pikkuveli syntyy”. Pikkuveli kenen nimeen isommat saavat vaikuttaa ja jonka tiedän pääsevän kasvamaan rakastavien sisarusten suojiin.

Loppu silaus.

Koen olevani etuoikeutettu, kun saan syliini, jotain arvokasta. Rakkaus omaa lastaan kohtaan on jotain suurta ja voimasta, ja sen edelle ei tule mikään muu. Tätä odotusta on jäljellä muutama hetki, ja rehellisesti sanottuna jo odotan sitä päivää, kun raskaus on takana ja pääsen tutustumaan poikaani. Kolmanteen lapseeni. Häneen, kenen vuoksi teen kaikkeni ja vähän enemmän. Odotan todella paljon sitä, että raskaana oleminen olisi taputeltu ja saisin aloittaa uuden arjen. Arjen, jossa voin seistä selkäsuorana, onnellisena kolmen lapsen äitinä.

Ei enää kauaa h-hetkeen ja siihen etten ole enää raskaana. Hän on kohta täällä. Tämän kuukauden aikana.

-Ida

 

Lue myös:

Kolmesta tulee neljä.

Meidän perhe on meidän perhe.

Hyvää loppuelämää.

Tukiverkosto apuna.

 

Seuraa matkaani:

Instagramissa.